Tyhjän toimitus

Kaunis on tämän kansan sielu -kirjoitus kaikille niille syväsuomalaisille, jotka eivät näe tässä touhussa enää mitään tolkkua ja oireilevat siitä. Tässä matkaevästä.


Kerronpa jotain, mitä ajattelen tästä pienestä Pohjoisen kansasta, meistä suomalaisista.

Kaunis on tämän kansan sielu, kun vain havahtuisimme näkemään sen ja lakkaisimme kutistamasta itseämme kaiken maailmallisen hapatuksen edessä. Suomalainen sielukkuus, aito kohtaaminen, kyky olla hiljaa. Sieltä kumpuaa kansamme syvin olemus, voima ja viisaus. Voima avautuu, jos vain uskallamme kohdata itsemme hiljaisuudessa.

Tarvitsemmeko hienoja small talk-taitoja tai ulkomailta opittuja maneereja, "hypetystä" ja elämää jatkuvassa poseerauksessa? Ja jos tarvitsemme, niin on hyvä kysyä, kuka tai mikä osa meissä sitä tarvitsee?

Uskon, että tarvitsemme aitoa hiljaisuudesta kumpuavaa toistemme todellista kohtaamista ja elämän kohtaamista sellaisena kuin se on. Uskon ja näen, että meissä suomalaisissa on erityinen hiljaisuuden voima, jota voidaan vielä tarvita, kun maailma näyttää ajautuvan yhä syvemmälle kaaokseen. Meidän on vain riisuttava itsemme kaikesta siitä kuorrutuksesta, jotta voimme päästä siihen aitoon hiljaiseen ytimeen, josta viisaus ja totuus kumpuavat. Suomalaisen kyky hengen hiljaisuuteen voidaan nähdä myös lahjana maailmalle, kuten myös puhdas luontomme, johon voi mennä kokemaan sen hiljaista pyhyyttä. Emme ole vain se kuuluisa sisu tai huonoitsetuntoinen vetäytyvä möllikansa. Olemme jotain ihan muuta. Olisimmeko kuitenkin itämerensuomalainen alkuperäiskulttuuri, ikivanha metsästäjä-keräilijä-kalastaja-pienviljelijä-kulttuuri, jota muut kansat ovat kunnioittaneet suusanallisen henkisen korkeakulttuurimme takia? Meillä on ollut ihan omasta takaa moniulotteinen ihmiskäsitys ja äärimmäisen rikas mytologia.

Hiljaa oleminen ei tarkoita sitä, että olemme tuppisuita tai umpimielisiä puskajusseja vaan se tarkoittaa, että meillä on ja ennen kaikkea meillä on ollut kansana kyky ulottua henkisempään ulottuvuuteen, henkisieluun sekä vapaasieluun. Henkisielu ja vapaasielu ovat käsitteinä tuttuja myös geeni- ja kielisukulaisillemme, alkuperäiskansoille aina Uralille asti.

Me olemme aina olleet muiden kansojen silmissä erilaisia ja siihen on syynsä. Suomalaisen sielullinen olemus on hyvin laaja ja voimakas. Emme osaa havaita sitä itsen persoonan tasolla ja tästä syystä käperrymme ja kutistamme itseämme sellaiseen kokoluokkaan, mitä emme ole. Ja voimme pahoin. Koen, että olemme kehittäneet eräänlaisen psyykkisen kuplan ja maneerit, joiden turvin uskallamme osallistua elämän näytelmiin maailman tanhuissa. Mielestäni kelpaamme sellaisina kuin olemme ja voimme lopettaa oman kansamme mollaamisen ja palata vahvaan henkiseen juureemme. Meillä on kuitenkin vielä paikkamme, jossa voimme jurottaa hiljaa, kuten vaikka saunamme ja metsämme ja kokea olemassaolo sellaisena kuin se on, ilman tarinaa. Muinaisuutemme ei ole kuollut ja kuopattu vaan se odottaa tilaisuutta tulla jälleen eläväksi.

Olisiko meidän aika astua takaisin omaan, perintönä saamaamme voimaan?



Mitä meille suomalaisille on tapahtunut? Kansamme on nojannut kautta historian vahvaan tietäjyyteen ja keskuudessamme on vallinnut ainutlaatuinen parantamisen kulttuuri ja syvä luontoyhteys.

Kalevalainen hengen viisaus on vallinnut maassamme erityisesti koko rautakauden ajan sen loppuun asti, ja puhkesi kukkaansa merovingiajalla 600-700 kunnes miehitysvalta alkoi n. 1200. Salainen tieto kuitenkin säilyi tietäjien hallussa sukupolvelta toiselle kansanrunoudessamme sekä loitsuissamme, vaikkakin papisto pyrki kaikin mahdollisin keinoin kitkemään kaiken ns. harhaopin pois. Läntisellä suomenniemen alueella etenkin luterilainen papisto onnistui tuhoamaan runonlaulukulttuurimme tyystin, mutta esim. itäisemmässä Savo-Karjalan alueella ja rajan takaisessa Vienan Karjalassa runonlaulu sai olla paremmin rauhassa. Sieltäkin se lopulta hävitettiin ja runonlaulu tunnettiinkin sanalla reähkä eli synti. Onneksi kansanperinteemme kerääjät ehtivät paikalle juuri ennen lopullista hävitystä. Mutta haluan kyllä mainita, että varmastikin kristinuskon alkutaipaleella suomenniemellä, rautakauden kalevalaisen maailmankuvan ja katolisen kristinuskon ja idässä ortodoksisen kristinuskon rinnakkaiselo on varmasti ollut henkis-mytologis-mielessä rikasta aikaa, kunnes otteet vaiheittain kovenivat.

Uskon, että toinen maailmansota ja sitä edeltänyt kapinan aika sekä luterilainen uskonpuhdistus ovat olleet viimeisiä kuoliniskuja sille kansamme identiteetille, joka nousee esihistoriastamme. Viimeinen kuolinisku oli se, kun väestömme alkoi siirtymään 1960-70-luvulla betonilähiöihin. Meille erityinen psyykkis-maaginen tapa käsittää olemassaoloa tapettiin. Meille kerrottiin, että se on väärä ja tilalle esitettiin hienompi, parempi ja sivistyneempi maailma. Varmasti myös näin, mutta jotain olennaista sielussamme alkoi pahasti kitumaan. Näin on käynyt myös kaikissa muissa alkuperäiskulttuureissa, kun sinne on tuotu "parempi läntinen maailma". Tuntuu siltä, että olemme oman voimansa menettäneitä, itseämme häpeäviä ja muita kansoja mielisteleviä olentoja. Kuulostaa, että taudin kuva on kollektiivinen sielun menetys. Omaksumme koko ajan sellaisia tapoja ja maneereita, jotka eivät mielestäni tähän heimoon istu. Koen, että jotain meille ominaisessa hengen elävässä hiljaisuudessa ja syvässä luontoyhteydessä kuoli. Tilalle tuli olevinaan olevia ärvökkeitä.

Oliko ennen kaikki paremmin? En usko sitä. Enkä näe mitään syytä palata ajassa taaksepäin ja pukea tuohivirsuja takaisin jalkaan, vaikka mukavat varmasti ovatkin. On varmasti hyvä, että ymmärrämme luonnontieteitä jne, mutta voidaksemme hyvin meidän pitäisi mielestäni nähdä itsessämme myös tämä syvempi ulottuvuus, joka on meille ominainen verenperintö. Vaikka meillä monilla on kaikki, mitä tarvitsemme, on kaikki pelit, vempeleet ja viihdepalvelut, oireilemme silti elämän merkityksettömyyden kokemuksesta.

Moni asia on materiaalispinnallistettu myyttisen ja taianomaisen mailmankuvan ja pyhän luontoyhteyden kustannuksella. Eikä kirkkokaan tunnu enää paljon täyttävän tätä tyhjiötä. Kärsitään juurettomuudesta, kun ei tunneta omia juuriaan ja oman kansan henkistä perintöä.

Vahva henkinen, muinaisuuden maastossa kasvava juuri on se, mihin on ihmisen hyvä nojata ja rakentaa elämänsä, itsetuntonsa ja mielenterveytensä, joka tuntuu olevan katoava luonnonvara nykymaailmassa. Sen sijaan vaikuttaa suomalaisuutemme olevan nykymaailmassa kovin pinnallista. Jäljellä on sähkösauna, marjojen poiminta ja jääkiekko 95 "never forget" ja Nokia yms. Pintasuomalaisuus, joka on rakentunut miehitysvallan tuloksena, on surullista katsottavaa. Syväsuomalaisuus ottaa askelia eteenpäin, mutta syvemmälle alkuperäisemmän suomalaisen sielunmaisemaan ja elämäntapaan.

Kalevalainen hengen viisaus osoittaa syvään henkiseen totuuteen, jota ei voi lopulta sanojen ja järjen kautta kokea tai ymmärtää. Siihen voidaan vain viitata myyttisten mielikuvien ja sanojen kautta. Kalevalakin on ikään kuin shamanistinen unikieli. Se täytyy elää ja kokea ja ennen kaikkea laulaa. Yksilön tarvitsee kokea se henkilökohtaisesti. Olen tässä asiassa vahvasti eri linjoilla kuin Pekka Ervast aikanaan, joka korosti älyllistä symbolikielen avaamista ja tulkintaa teosofisessa mielessä. Se on upottava suo, jonka huuruihin voi hukkua ja totuuden etsimisestä ja älyllisestä pyörittelystä tulee itsessään tarkoitus, joka ampuu kauas ohi maalin.

Kalevalaisen hengen viisauden kosketus voi helpoimmin tapahtua oleskelemalla jossakin suomalaisen luonnon pyhissä paikoissa tai vaikka ihan siellä lähimetsässä vanhojen puiden seassa täysin hiljaa antautuneena. Hiljaisuudelle on hyvä raivata elämässään tilaa. Jos hyvin käy, voi syvempi nimetön elämä avautua. Mutta sitä on turha pakottaa, eikä sitä voi yrittää kokea. Tuohon kokemukseen eivät sanat yllä ja se on täysin henkilökohtainen kokemus. Vapaasielu ja henkisielu ovat ulottuvuuksia meissä ja luonnossa ja ne ovat olleet alkuperäiskulttuurissamme eläviä tosiasioita. Sisäinen merkitys nousee näistä ulottuvuuksista ja niiden kanssa ulkoisilta olosuhteiltaankin köyhä voi kokea sisäisen elämän suuren rikkauden lahjan. Tähän ei tarvita todisteluita siitä, onko suomenniemellä ollut muinoin kuningaskuntia tai oppirakennelmia ykseysopista tai juuriroduista.

Mielestäni kansakunta, joka ei tunne omia juuriaan ja joka ei tunne omia vanhoja tapojaan, miten olla ja elää, ja kansa, joka ei tunne omaa henkistä perintöään ja mytologiaansa, ei voi kukoistaa. Se on vereltään, soluiltaan ja tahdoltaan heikko, jota nykyajan raivoisat tuulet voivat paiskoa minne vain.

Suosittelen katsomaan 1800-luvulla otettuja valokuvia suomalaisista (esim. I.K: Inhan valokuvia). Saatatte havaita ihmisten katseissa sellaista syvyyttä ja olemista, hiljaisuutta/voimaa, joka on ollut vuosisadan ajan piilossa. Se on ollut piilossa, mutta se ei ole kuollut. Se elää meissä edelleen, kun vain riisumme olevinaan olemisen ja palaamme yksinkertaiseen luonnollisempaan elämään ja olemisen tilaan. Tätä kuvaamaani katseen syvyyttä ja mielen hiljaisuutta näkee nykyään vielä joissakin harvoissa ihmisissä. Etenkin joissakin Lapissa asuvissa ihmisissä on jotakin sellaista nähtävissä, mikä tuntuu täältä eteläisemmästä ns. ruuhka-Suomesta puuttuvan. Hyvin harvoin vastaan kävelee ihminen, jonka katseessa paistaa syvyys. Kyllä sieltä usein katsoo silmät, jotka haluavat ”mähmätä” omassa psyykkisessä tarinassaan. Tarinassa, joka on kerrottu itselle ja tarinassa, jota esitämme muille. Silmistä heijastuu tarina, johon sovitamme muut ihmiset näyttelemään omaa rooliaan ja lopultakaan kukaan ei ole kohdannut ketään oikeasti todellisuudessa. Tuntuu siltä, että nykyisin on hyvin vähän oikeita aitoja IHMISIÄ tavattavissa. Osaamme kyllä kovasti esittää sellaista, mutta totuus on, että sydäntä kylmää.

Toisin sanoen tämä tarkoittaa sitä, että Henki ei ole paikalla nahassa. Vastaan kävelee sitäkin enemmän ikään kuin autopilotilla ohjautuvia, reaktiivisia nahkoja, joissa ei ole emäntä tai isäntä paikalla. Ja näin kuljetaan aina synnytyslaitokselta kuolinvuoteelle asti. Ihminen on vankina omassa psyykkisessä kuplassaan. Kuplassa, jossa pyöritetään jatkuvaa tarinaa, vailla mitään todellisuutta.

Yksi nykypäivän ilmiö on ihmisiä kiinnostava psyykkinen sössö, "henkisen" (lue egorakenteen) kasvun kurssit, joiden perimmäinen tarkoitus on kasvattaa ja lujittaa egorakennetta naamioimalla asia tervehdyttäväksi itsetutkiskeluksi tai tarjota kosmeettista pikalääkintää länsimaisen elämäntavan tuottamaan ahdistuneisuuteen sekä merkityksettömyyteen. Pyöritään mielen tarinassa ja luodaan ja lujitetaan tarinaa, jumitetaan kipuun ja koettuihin kärsimyksiin, pyöritellään sitä ja sitten voimaannutaan ja ollaan jossakin ihmeen tienhaarassa. Pitäisin tätä kuitenkin lähinnä länsimaiselle ihmiselle hyvin soveltuvana narsistisena viihteenä, joka ei ratkaise mitään perimmäistä kysymystä ihmisyyteen ja elämän tarkoitukseen liittyen. Henkisestä kasvusta on tullut viihdettä ja myös pakoa todellisuudesta. Nekin, jotka puhuvat asioista oikeilla nimillä eivät välttämättä ymmärrä, mihin he ihmisiä todellisuudessa johtavat. Oppirakennelmat ja uusokkultismi imaisevat upottavalle suolle. Totuus kaikessa yksinkertaisuudessaan tuntuu olevan liian tylsä.

Sosiaalinen media mahdollistaa ennennäkemättömän gurujen, isompien ja pienempien tulvan. Näkisin, että moni hengessään vahva suomalainen voi löytää kaiken tiedon totuudesta sisältään, eikä siihen tarvita uusguruja tai mentoreita. Jos meillä täytyy olla jokin guru tai mentori, se voi olla Suomen luonto kaikessa karuudessaan ja ajoittaisessa lohduttomuudessaan. Se kun ei peilaa takaisin minän halumaailmaa. Olemalla siellä oppii paljon elämästä ja olemassaolon luonteesta. Luonnossa olennainen paljastuu. Suomalaisuuden syvin olemus löytyy animistisen monisieluisuuden ja luonnon Pyhän ääreltä. Me tarvitsemme askeleita takaisin kohti symbioottisempaa elämää luonnon kanssa. Meidän täytyy nähdä taas luonnon moniulotteisuus ja asettua sen syklisyyden syliin.

Nykyään henkisyydestä on tullut kilpailua, jossa todellisuudessa "henkistyneet" egot mittelevät paremmuudestaan. Siitä on tullut astalo, jolla osoittaa oma paremmuutensa suhteessa toisiin.

Yksi ääripää on taas hypertieteellinen, jatkuvaan skeptisyyteen ja luonnontiede(uskoon) nojaaminen, jossa asioita laskelmoidaan pakonomaisesti ja järkeillään, saivarrellaan ja yritetään hallita hallitsematonta maailmaa jatkuvalla manipuloinnilla, epäolennaisen tiedon hankkimisella, pakonomaisella järkevyydellä, oikeassa olemisella ja asiantuntijuudella

Palvonnan kohteeksi on päässyt myös ihmiskehon täydellisen terveyden ja muodon tavoittelu ja ylitsetursuavasta seksuaalisuudesta ja sen pakonomaisuudesta /riippuvuudesta on tullut normi ja hyve. Tämä kaikki kertoo minulle kulttuurin rappiotilasta ja mahdollisesta tulevasta isosta romahduksesta. Nykyisin itseään kuuluu ilmeisesti myös mitata, mitä ihmeellisimmillä teknologisilla vempeleillä, älyrannekkeilla, jotka kertovat meille, missä homma menee pieleen. Tästä onkin sitten lyhyt matka transhumanismiin ja tekoälyihmiseen, jolla Hengen portti on kiinni lopullisesti. Kaikkea täytyy upgreidata, jopa perskannikoita. Ihminen on sairaalloisen keskittynyt nahkaansa ja mieleensä, jotka molemmat ovat hajoavia ja katoavia.

Herää vain kysymys, että mitä sitten, kun kaikki on saavutettu ja hallinnassa, on saavutettu paras mahdollinen terveys tai ulkomuoto? Sittenkö kaikki on onnellista? Ehkäpä ihmisen täytyy kulkea "itsensä kehittämisen polku" täysin loppuun, ennen kuin voi astua isojen kysymysten äärelle ja antautua. Me kaikki tulemme rapistumaan, kulumaan ja runko tulee kuolemaan johonkin tautiin. Ja meillä on aina hyvien aikojen lisäksi myös kurjia aikoja. Senkö tosiasian takia me yritämme niin kovasti rimpuilla ja kehittyä, ettei todellisuutta tarvitsisi kohdata sellaisena, kuin se on, kaksinaisuutena. Koneihminen on äärimmäinen yritys välttää kuolema. Maailman perusluonnetta ei voi muuttaa, todellinen vapaus löytyy sisältä. Elämä itsessään on mysteeri ja sellaisena sitä pitää myös kunnioittaa. Elämä on silloinkin, kun mitään minää ei ole.

Kun astumme hiljaisuuteen, se voi tuntua aluksi hyvin epämukavalta ja esiin nousee se psyykkinen kipu, haluaminen ja tarina itsestä, joka on todellisen olemuksemme tiellä ja estää Hengen loisteen. Hiljaa oleminen voi olla outoa ja mielen kannalta katastrofaalista. Me väistämme pysähtymistä kuin ruttoa ja keskitämme kaiken energiamme sen pakenemiseen. Hiljaisuudessa sisältämme nouseva kipu tai tarina ei tarvitse prosessointia tai analysointia. Sen voi vain antaa olla niin kuin se on. Kivun hetkellä on avuksi, jos saat joltakin osaksi hiljaista myötätuntoa. Joskus se on ihminen, joskus eläin, joskus luonto. Paino on nimenomaan sanalla myötätunto, ei toisen vääntäminen johonkin parempaan ja toimivampaan uuteen ajattelukonseptiin.

Uskon, että meissä joissakin suomalaisissa on luonnostaan se voima ja rohkeus katsoa myös sinne päänsisäisen tarinan taakse. Onko mikään siitä tarinasta ja siihen samaistumisesta totta? Ja kun katsot ympärillesi maailmaa, sen asioita ja ilmiöitä, voit ehkä huomata, että kaikkea värittää mielikuvitus. Jos uskaltaa, voi tuskaisenkin olon vain antaa olla, niin kuin tuska on ja olla vain hiljaa. Kun sallii kaiken sisällään olevan ja hyväksyy syvästi, rentoutuu ja laskeutuu, hengittää, vaikka tulisikin tippa linssiin, lakkaa pullikoimasta vastaan, siirtää painopisteen siihen mikä on vain hiljaa, palkkana on syvempi vapaus ja rauha ulkoisista syistä riippumatta. Voit olla niin kuin olet.

Se on kaikkein tärkeintä, mitä on ja samalla vaikeinta, vaikka se on todellisuudessa helpointa, mitä on. Vain mieli ei sitä helppoutta tahdo kestää. Mielellä ei ole siinä virkaa. Mutta et ole lopultakaan mielesi, et ole ajattelija, ajatuksesi tai tunteesi, vaikka niin luulet. Et ole se, joka luulet olevasi. Olet unessa. On aika herätä. Kärsimys auttaa heräämään painajaisesta. Sillä on mureuttava tehtävänsä saatella ihmisparka kysymysten äärelle.

Mitä olemme kun kehomme, ajatuksemme ja tunteemme loppuvat? Muinainen Kalevalainen maailma tiesi jotain siitä. Kalevala, itämerensuomalainenmytologia ja alkuperäiskulttuurimme shaamaanius omalla vertauskuvallisella ja monisieluisella kielellään kertoo tästä paljon.

Mielen taipumus on tehdä asioista monimutkaisia, se tahtoo luoda monimutkaisia järjestelmiä. Se voi värittää taulua ajatuksilla, kuvilla, sanoilla, tunteilla, tuskalla, onnella, haluamisella ja kaikella mahdollisella. Jos on oikein rohkea, niin voi esittää perustavanlaatuisen kysymyksen, mikä on minän synty, mistä minä/mieli tulee esiin. Vastausta mieli ei voi ymmärtää. Se on synnyistä syvin.

Myrskyn keskelläkin on aina tyyni paikka ja aaltojen raivotessa pinnalla, pohjalla on aina rauhallista.

Suoraa elämistä ja etsimisen lopettamista. Olla vaan. Se on Tyhjän toimitusta, perillä olemista, joka hetki. Se on eri asia, kuin turhan toimitus, jota maailma pullollaan.

Jarkko & Katri Haapanen

©Copyright T:mi Luontaislääketiede Jarkko Haapanen